Näin, käännyin ja seuraavaks makasinki naama asfaltissa.

Tosiaan jätin mainitsematta että ajoin jo kolmannen pyöräkolarini ikinä. (Kahden vuoden sisään vielä kaikki.)

Se oli viime keskiviikkona, kun tulin takaisin kotiin treeneistä, jonne olin mennyt toipilaana. Karatetreeneissä vedän yleensä meiningillä "kaikki tai ei mitään", eli niin täysillä kun niitä tekniikoita vaan osaan ja osaan oppia, koska se ei oo mikään aerobick-tunti vaan karatetreenit.

Olin sit ihan poikki treenien jälkeen ja poljeskelin sit kotiini ihan väsyneenä. Ilman kypärää, koska en treeneihin lähtiessä (mikä oli muuten eka kerta edes ulkona minulle sinä päivänä, ja ensimmäinen kerta sunnuntain jälkeen kun olin ollut ulkona) sitä ottanut päähäni kun aattelin etten saa sitä kuitenkaan tungettua reppuuni treenien ajaksi muiden vaatteiden joukkoon.

Tulin siis tosiaan pyörällä ja sillä tiellä pari kerrostaloa ennen omaani, joka muuten oli kahden normaalin jalkakäytävän levyinen jostain minulle tuntemattomasta syystä, ja edelläni ajoi vasemmalla puolella leveää jalkakäytävää eräs pikkupoika, ehkä kymmenen, ja toisella puolella vähän vanhempi (tai ainakin hitusen isommalla pikkupyörällä ajava ja hitusen pidempi) pikkutyttö.

Aattelin että meen nyt tästä isoimmalla vaihteella tohon kotiin asti kun se näkyy jo tossa ja väänsin vaihteen suuremmaksi ja lähdin ajamaan pikkulapsien välistä.
Juuri ennen kun oisin ohittanut pikkupojan (ajoin enemmän tien vasenta laitaa), päätti poika kääntyä ja kääntyessään hänen pyöränsä meni suoraan poikittain tielle. Ja minä tulen siitä just kohti, sitä pyörää päin.

Sain sit niukin naukin käännettyä niin rajusti, että vain kolahdettiin toisiimme, poikakin ehti kääntyä, ja hyppäsi pois pyörän selästä seisaalleen kun hänen pyöränsä kaatusi.
Minäkin kaatusin sitten. Lensin tangon yli ja naama edellä asfalttiin, painava treenikamat sisältävä reppu lens takaraivoon ja hetken vaan makasin siinä rähmälläni.

Onneksi oli silmälasit päässä, sillä ekana maahan osui sit silmälasien kulma, joka suojasi sitä, ettei multa mennyt otsa halki tai ainaki ruvelle. Silmälasit väänty aika kieroiks, mut se on pieni hinta siitä, että pää on ehjä.

Kädet tais osua seuraavaks maahan, sillä pelästyin kipua vasemmassa etusormessani, ja luulin sen murtuneen kun se mustui, turposi ja sattui. Oikea kyynärpää, minkä olin viime vuonna samaan aikaan murtanut, alkoi vihoittelemaan sitten eilisen treeneissä oikeen kunnolla, mutta sitä en silloin kolarissa huomannut kun olin huolissani sormesta.

Oikean polven alla on iso punainen kyhmy, polvi sentään toimii niin senkään ei pitäisi vakavaa olla, ja vasemmassa sääressä on kämmenen kokoinen sinertävä mustelma.

Se pikkupoika, johon törmäsin, nosti pyöränsä, näki minut liikkumattomana turpa maassa, kai pelästyi ja lähti polkemaan pois niin kovaa ku pienillä kintuillaan pääs. Nostin pääni ja huusin hyvinkin harmiintuneena sen perään että yleensä jos ajaa kolarin, ni katotaa kans et se toinen on kunnossa.

Hetken aikaa ei pystynyt tekemään muuta kun makaamaan siinä maassa. Yritin tunnustella mihin kaikkiin ruumiinosiin sattui ja kuinka paljon. Kierähdin selälleni ja aloin itkemään ihan vaan siitä hyvästä, että tuntui niin kurjalta. Tiesin, että kohta rupeasin itkemään hysteerisesti shokissa, mutta tajusin, että tarvitsen nyt jotain rauhottavia sanoja. Soitin sitten poikakystävälleni joka sit rauhotteli mua ja oli ihanan huolissaan.

Heti kotiin päästyäni, kunhan olin noussu eka ylös siitä itkien ja taluttanu pyörän kotiin ja linkannut raajavammaisena kotiini, heitin lastan sormeeni, että se paranisi nopeammin, jos se nyt ois vaikka murtunut. Täällä kun ei ole edes iltapäivystystä.

Seuraavana päivänä kävin kouluterkalla, joka oli ihmeissään hienosta ensiavusta, jonka olin sormelle antanut. Sormi sai paremman ja pienemmän lastan terkan ansiosta, ja minä olin käsivammainen sit seuraavat pari päivää. Se ei onneksi ollut murtunut, mutta mustunut se on vielä tänäänkin, vaikka otin lastan pois jo lauantaina.

(Ei se kai oikeesti ollu näin dramaattinen tarina, mut tolta se musta tuntu.)