Koulussa

Meillä on videotekniikan perusteita nyt.
Ruokailusta ei ole palautunut kuin kourallinen oppilaita.

Kaksi niistä soittaa kilpaa musiikkia, ja tosi kovalla.

Lukiojaksolla olin odottanut amikseen palaamista. Nyt en enää tiedä. Ruoka on ollut täällä melkein samantasoista kuin lukiolla, eli ei tee paljon mieli syödä mitään.

Jotenkin halju olo. Lukiossa ehti tulla jo omasta ryhmästä pieni tiivis ryhmä jonka kanssa me oltiin siellä. Oli kavereita "luokalla". Ja välitunneilla oli lisää kavereita, kaveriporukka johon olin tutustunut kaverin kautta. Meidän amisryhmäläisten kanssa hädin tuskin edes puhuin, vaikka kaksi kuukautta oltiinkin lukiolla.

(Tähän asti ehdin kirjoittamaan tunnilla, jatkan tätä nyt kotona.)

Tuntuu, että olisin suututtanut puolet ja lopuista kukaan ei uskalla tulla puhumaan mulle, koska pelkää saavansa muiden vihat päällensä.
Ja osa vierastaa mua muuten vaan.

Ja koska on kylmä, en halua edes mennä ulos tupakoitsijoiden seuraksi. Tai tupakoitsijoiden seuralaisten seuraksi (niitäkin on).
Tosin - no, paljon seuraa niistäkin tän astman kanssa.

Sit ne kaverit amikselta, niitä ei oikein nää kun meidän ryhmällä on tauot silloin, kun muilla ei ole. Ja lisäks monet niistä kavereista on toisessa rakennuksessa pihan poikki, eikä meillä oo mitään tunteja siellä, että jos tauko sattuu olemaan samaan aikaan, menee vartista viis minuuttia siihen et kipittää pihan poikki ja etsii sen toisen käsiinsä. Ja no, pari niistä asuu siellä peräkylillä ja vain pari hassua täällä meilläpäin, joten niitä ei näe muualla kuin koulussa.

Ens vuonna meidänkin puoli, ja kaikki muutkin amisryhmät siirretään sinne toisen rakennuksen puolelle, kunhan sen puolen remppa on ohi. Sittenpähän ainakin näkee kavereita. Tosin me ollaan ehkä kuuleman mukaan ens vuonna vain kaks jaksoa koulussa, mikä ei oo yhtään kivaa sit. Ellei käy niin kuin huhut kertoo ja meidän rakennuksen valtaa kai lukio.


En tykkää editoida videoihin ääniä.
Jotenkin kai äänitän aina ääniklipit liian hiljaisiksi ja sitten joudun koneella nostamaan volyymiä ja tulee kamalat kohinat. Sitten kun teen kuulokkeet päässä työtä, ja tein tällä kertaa kerrankin muka oikein kovaäänisen työn, opettaja sanoo, että meeppäs äänittämään uudestaan, ei näitä kuule.

Oon aina suojellut kuuloani ja kuunnellut hiljaa musiikkia, jopa silloin, kun ei ole kuulokkeita päässä. Kuuntelen mp3-soitintakin ykkösellä. Bussissa ehkä kolmosella jos on hälyä. Yöllä ja kotona ykkönenkin tuntuu liian kovalta.

Tämä taso on usein liian hiljainen muille.

Noh, menin sitten äänittämään ja nakitin kaksi ryhmäläistä mukaani puhumaan. Tällä välin muu luokka pääsee koulusta. Kaikki meilläpäin asuvat rynnistivät kohti linkkuasemaa ja ehtivät varttia vaille lähtevään linkkuun, ja koska en ole ilmeisesti kunnolla puheväleissä kenenkään paikallaolijan kanssa, kukaan ei jäänyt odottamaan. (Tänään meikäläisiä oli kylläkin kolme pois ja meitä on 6 yhteensä.)

Minä saan äänityksen valmiiksi. Menen ja siirrän koneelle äänet, lisään projektiin, laitan valmiiksi huomisen editointia varten, tallennan, sammutan koneen ja huoneen valot, sillä olen viimeinen luokassa, ja vien kameran alakertaan opettajalle.
Ehdin seuraavaan linkkuun mainiosti. Palelin pihalla paikallani kymmenen minuuttia ja menin sitten vartin yli linkkuun.

Asiaa (eikä tätä metrimerkintää, anteeksi nyt vaan) ei muuten helpottanut se, että siitä lähtien kun kävin syömässä, vatsaan sattui. Viimeksikin labrassa otettiin väärä koe. Tai no, oikea koe sinänsä, mutta kun se tehtiin jo kolme käyntiä sitten. Ja nyt pitäisi jotenkin saada lääkäri, joka määräisi ne oikeat kokeet, joihin mennä.

Toivottavasti tämä ainainen vatsanväänne ruokailun jälkeen ei johdu viljoista. :/ Äitini blogia lukevat varmaan tietävätkin, että äidillä on crohn ja keliakia.

Mutta tähän päättyy tämän päivän vuodatus tällä kertaa.

Mikä meitä vaivaa?

Luin tänään kolme uutisotsikkoa.


Koulupojat hakkasivat 10-vuotiaan
Koulupojat tuuppasivat 12-vuotiaan ojaan
Nuorten raju juominen yleistynyt



Tuli ihan paha olo. Suorastaan ihan raivo kuohuu sisällä. Tahtoisin tehdä asialle jotain, mutta en tiedä mitä voisin tehdä.

Mikä meitä vaivaa?

Minusta tuntuu, ettei enää ketkään vanhemmat katso lastensa perään sen jälkeen, kun he menevät kouluun.
Antavat katsoa telkasta mitä haluavat ja tehdä mitä lystäävät.

Ei alle 15-vuotiaan tarvitse katsoa niitä ohjelmia, jotka tulevat yhdeksän jälkeen. Ei sen ikäinen tarvitse veristä mättöä tai mieletöntä lisääntymistä. Niitä asioita ehtii myöhemminkin.
Kyllä se vähän harmitti silloin minuakin, kun "kaikki kaveritki" sai katsoa, mutta niillä kavereilla ei ollutkaan vanhemmat muutenkaan oikein vanhempia. Minusta oli todella hyvä että oli jotain rajaa, tämän ikäisenä tajuaa jo erottaa näkemänsä todellisuudesta.

Ei sen ikäisen, eikä muutenkaan alle täysi-ikäisen kuulu juoda räkäkännejä joka viikonloppu tai polttaa askia päivässä. Niitä asioita ehtii ihan hyvin sitten "aikuisena".

Nuorille pitäisi keksiä ehdottomasti jotain muuta tekemistä kuin jatkuva väkivaltaviihde, dokaaminen tai tupakanpoltto. Muuta tekemistä ei harvojen urheiluharrastuksien lisäksi tunnu löytyvän.
Eikä kaikilla vanhemmilla ole edes varaa kustantaa lapsilleen urheiluharrastuksia.

Vanhemmat, olkaa kilttejä ja katsokaa lastenne perään.
Oikeasti.

Tiedättekö te edes, miten lastenne koulupäivä on mennyt? Kiusataanko häntä? Eikö hän kuulu mihinkään joukkoon koulussa?
Tiedättekö mihin lapsenne menevät iltaisin tai viikonloppuisin?
Missä seurassa ne liikkuvat?

Niin kauan kuin he asuvat kotona, kunnes he ovat täysi-ikäisiä, niin kauan vanhempien tulisi katsoa edes jollain tavoin lastensa perään.

Vaikka murrosikäinen nuori kapinoi ja erkautuu vanhemmistaan, ei se tarkoita sitä, että nuori olisi omillaan siitä hetkestä lähtien, kuin alivuokralainen, jolle sattuu olemaan sukua.