Näin, käännyin ja seuraavaks makasinki naama asfaltissa.

Tosiaan jätin mainitsematta että ajoin jo kolmannen pyöräkolarini ikinä. (Kahden vuoden sisään vielä kaikki.)

Se oli viime keskiviikkona, kun tulin takaisin kotiin treeneistä, jonne olin mennyt toipilaana. Karatetreeneissä vedän yleensä meiningillä "kaikki tai ei mitään", eli niin täysillä kun niitä tekniikoita vaan osaan ja osaan oppia, koska se ei oo mikään aerobick-tunti vaan karatetreenit.

Olin sit ihan poikki treenien jälkeen ja poljeskelin sit kotiini ihan väsyneenä. Ilman kypärää, koska en treeneihin lähtiessä (mikä oli muuten eka kerta edes ulkona minulle sinä päivänä, ja ensimmäinen kerta sunnuntain jälkeen kun olin ollut ulkona) sitä ottanut päähäni kun aattelin etten saa sitä kuitenkaan tungettua reppuuni treenien ajaksi muiden vaatteiden joukkoon.

Tulin siis tosiaan pyörällä ja sillä tiellä pari kerrostaloa ennen omaani, joka muuten oli kahden normaalin jalkakäytävän levyinen jostain minulle tuntemattomasta syystä, ja edelläni ajoi vasemmalla puolella leveää jalkakäytävää eräs pikkupoika, ehkä kymmenen, ja toisella puolella vähän vanhempi (tai ainakin hitusen isommalla pikkupyörällä ajava ja hitusen pidempi) pikkutyttö.

Aattelin että meen nyt tästä isoimmalla vaihteella tohon kotiin asti kun se näkyy jo tossa ja väänsin vaihteen suuremmaksi ja lähdin ajamaan pikkulapsien välistä.
Juuri ennen kun oisin ohittanut pikkupojan (ajoin enemmän tien vasenta laitaa), päätti poika kääntyä ja kääntyessään hänen pyöränsä meni suoraan poikittain tielle. Ja minä tulen siitä just kohti, sitä pyörää päin.

Sain sit niukin naukin käännettyä niin rajusti, että vain kolahdettiin toisiimme, poikakin ehti kääntyä, ja hyppäsi pois pyörän selästä seisaalleen kun hänen pyöränsä kaatusi.
Minäkin kaatusin sitten. Lensin tangon yli ja naama edellä asfalttiin, painava treenikamat sisältävä reppu lens takaraivoon ja hetken vaan makasin siinä rähmälläni.

Onneksi oli silmälasit päässä, sillä ekana maahan osui sit silmälasien kulma, joka suojasi sitä, ettei multa mennyt otsa halki tai ainaki ruvelle. Silmälasit väänty aika kieroiks, mut se on pieni hinta siitä, että pää on ehjä.

Kädet tais osua seuraavaks maahan, sillä pelästyin kipua vasemmassa etusormessani, ja luulin sen murtuneen kun se mustui, turposi ja sattui. Oikea kyynärpää, minkä olin viime vuonna samaan aikaan murtanut, alkoi vihoittelemaan sitten eilisen treeneissä oikeen kunnolla, mutta sitä en silloin kolarissa huomannut kun olin huolissani sormesta.

Oikean polven alla on iso punainen kyhmy, polvi sentään toimii niin senkään ei pitäisi vakavaa olla, ja vasemmassa sääressä on kämmenen kokoinen sinertävä mustelma.

Se pikkupoika, johon törmäsin, nosti pyöränsä, näki minut liikkumattomana turpa maassa, kai pelästyi ja lähti polkemaan pois niin kovaa ku pienillä kintuillaan pääs. Nostin pääni ja huusin hyvinkin harmiintuneena sen perään että yleensä jos ajaa kolarin, ni katotaa kans et se toinen on kunnossa.

Hetken aikaa ei pystynyt tekemään muuta kun makaamaan siinä maassa. Yritin tunnustella mihin kaikkiin ruumiinosiin sattui ja kuinka paljon. Kierähdin selälleni ja aloin itkemään ihan vaan siitä hyvästä, että tuntui niin kurjalta. Tiesin, että kohta rupeasin itkemään hysteerisesti shokissa, mutta tajusin, että tarvitsen nyt jotain rauhottavia sanoja. Soitin sitten poikakystävälleni joka sit rauhotteli mua ja oli ihanan huolissaan.

Heti kotiin päästyäni, kunhan olin noussu eka ylös siitä itkien ja taluttanu pyörän kotiin ja linkannut raajavammaisena kotiini, heitin lastan sormeeni, että se paranisi nopeammin, jos se nyt ois vaikka murtunut. Täällä kun ei ole edes iltapäivystystä.

Seuraavana päivänä kävin kouluterkalla, joka oli ihmeissään hienosta ensiavusta, jonka olin sormelle antanut. Sormi sai paremman ja pienemmän lastan terkan ansiosta, ja minä olin käsivammainen sit seuraavat pari päivää. Se ei onneksi ollut murtunut, mutta mustunut se on vielä tänäänkin, vaikka otin lastan pois jo lauantaina.

(Ei se kai oikeesti ollu näin dramaattinen tarina, mut tolta se musta tuntu.)

Pyykkipäivä

Oli oikein mukava viikonloppu. :3
Lähin perjantaina (yhden niistä kolmesta) parhaan ystäväni luokse viettämään hänen synttäreitään. Olin jo aiemmin yrittäny viedä hänet sinne Karaoken MM-kisoihin, mut kuten tuolta edeltä voi lukea, en onnistunut.
Yritin myös järjestää hänelle yllätys-synttärijuhlat tänne omaan kämppääni, mutta sekin epäonnistui, koska hän päättikin loppupelissä pitää jatkot luonaan.

Tutustuin muutamiin uusiin ihmisiin ja tapasin vanhoja rakkaita tuttuja. Ja rikoin viime sunnuntaista asti kestäneen maitolakkoni (ei kestä kyllä yhtään maitotuotteita enää tuo vatsa, paitsi keitettynä, hylakin tökkii) kun söin sitten RAXissa pehmistä.

Sitten lauantaina menin käymään äidin luona. Äiti värjäsi hiukseni ja leikkasi ne ja nyt on hurja olo, kun ne on niin nätit. Olin jo pitkään kaivannut et ois jotain uutta hiuksissa, ja nyt on.

Ja nyt on jotain muutakin uutta.

Kävin nimittäin tossa torstaina koulun jälkeen kaupungissa ja tulin kotiin sitten kolmen suuren vaatekassillisen kanssa. Löysin paikallisen kirpputorin.

Musta kirpputorit on ihan loistava keksintö, sillä mä en jaksa seurata muotia ja ostaa aina überhienoja uusia vaatteita überkalliista merkkivaateliikkeistä.
Mun tyyliin itseasiassa löytyy paremmin vaatteita yleensä jostain muualta. Oon jo monesti tehny paljon upeita löytöjä, ja jos kaikista vaatteista oisin torstainakin maksanut yksistään kaupan hinnan, oisin köyhtynyt kai muutamia satoja euroja.

Pesin tänään sitten tänään kolme koneellista pyykkiä ja nyt on uudet vaatteet kuivumassa vaikka ties missä. Sukkia ja alusvaatteita on keittiön patterilla, monta paitaa roikkuu henkarista tuosta parvisängystä yläpuolellani, parven reunaan on viritetty muutamat housut, tuolin selkänojat, ovenkahvat ja kaapin ovet on kaikki alistettu kuivatustelineiksi. Ja tietty yks täys pyykkiteline tossa keskellä kämppää.

Otin niistä kuvia, mutta harmittaa, ettei tää kone tunnista tota kameraa.
Pitäis asentaa se erillinen ohjelma, mutku en löydä sitä enää ku kerran sen automaattisen asennuksen vahingossa feilasin.

Tai sitte vaa pitäis hakea ittelleen kaupasta ihan oma muistikortinlukija, jota käyttää sit aina ku tarvis kamerasta kuvat koneeseen.

Ehkä joskus myöhemmin, kun sitten saan keinon siirtää kamerasta suoraan kotona noita kuvia tähän koneelle, tulee pelkkiä kuvapostauksia. :'D

(Kuten vaikka se muuttopostaus, jonka lupasin jo ajat sitte. Hups. No ei se teitä enää voi kiinnostaa.)

Kommentteja vaikeemman kautta

Blogspot, mun javascriptin-esto tai sitte vaa joku blogspotin, gmailin ja mun netin välinen pirullinen kolminaisuus estää mua kommentoimasta teidän blogeihinne.

Et yyh.

Mut joka tapauksessa, äiti:

"Ää, ei saa kirjoittaa näin kauniita ja haikeita juttuja. Ei auta tähän jatkuvaan niistelyyn jos itkee liikutuksesta.

Piti eilenki jo sanoa, että kai siitä on sitte kohta mullakin sitten jo kaksi vuotta, kun tuohon samaiseen äijänkomistukseen mäki hurahdin. Mietittiin siellä Nightwishin keikkajonossa, että kuinkahan pahasti porukka mut lahtais jos laulaisin siellä Lauri Tähkää. :'D"



Ja Esstraseni:
(Kamalan näköinen kirjoitusasu tolla ku laittaa ton -seni -liitteen siihen. Pitää käyttää -senpaita tästä lähtien.)
"Ihan ekaks, kiitos tuhannesti että toit yskänlääkettä tänään.
Helpottanu jo paljon mun oloa.
Ja kiitos ku kävit eilen pitää seuraa. Ihan piristyin huomattavasti silloin ku tulit ni en varmaa vaikuttanu ees kamalan kipeeltä. :3

Huu, hitsi ku missasin sun vetämät treenit. Täytyy kattoo jos sit huomisen treeneihin pääsis ni nii. Tosin on ny yhet välistä ni vähän :O -olo.
Yritin tossa tesmiä et muistanko mitää ekasta tunnista ni tuli vähän kujanen olo.
Ja nii, miten noi karatepuvun lyhennykset tehään? :O

"Enemmän ku laki sallii." <3 Ihanasti sanottu.
Voisin kyl pitää aina välillä näitä kuiskaamispäiviä ihan niiku huvin vuoks. Ois ihan hyvä olla hiljaa aina välil.

Ja tuo yks on paraski puhuja ku heiluu heinissä koko mies. :'D On tääki hauskaa vääntää sananlaskuja. Harmittaa et missasin taas noinki kivaa menoa siel teidän kaa, sillä siellähän mä varmaan poikkeuksetta notkuisin.

Ja joo, tokihan siitä tuli Derje. Alko rasittaa kokoajan johonki etäiseen kumman 'poikaystävään' viittaaminen. Tarvii keksii muilleki nimiä. Ja johan mä jo totesin silloin yks päivä, että "hei, = -deri! DERI! DERJE!"

MOAR GAME. PLZ.

Ps. Mä voin kyllä näyttää mahan, (sit ku paranen,) jos lupaatte ettette naura niille kahelle luomelle mun navan yläpuolella, jotka on myös "silmiks" on nimetty."



Muuta sanottavaa:
Ehkä huomenna vois sit mennä kouluun tai jotain, virittää vaa vaikka kaulahuivin naaman etee sillee ninjasti et ei yski toisia päi.

On muuten flunssa

Vaikka nenä on vuotanut vasta sunnuntaista lähtien, olo on ku toipilaalla.
Onneks tää kaikki yrittää tulla ulos eikä jää sisälle viikoks muhimaan.

Ihan mälsää ku ei päässy karatetreeneihin tänään.
Esstra kuitenki lupas pitää mulle yksityisen korvaavan tunnin kunhan paranen. :O
Toivottavasti edes keskiviikon tunnille pääsis.
Taitaa olla kyllä hiukan turha toivo.

Oon syöny aika harvinaisen vähän.
Lauantaina pärjäsin aamulla syömällä pilttipurkilla ja lautasellisella vispipuuroa.
Eväiksi söin kolme omenaa, pari riviä suklaata, batterypullon, hesen kerroshampurilaisen, puolet ranskalaisista ja limsan, sekä kolme pähkinää.
Silloin abcllä söin suklaapatukan ja mehutripin, kun ei tehnyt mitään kunnollista mieli.
Sunnuntaina söin kahden aikaa Derjen kotona aamupalaks ruisleivän ja sit päiväruokaa; karjalanpaistia, mikä oli muuten sairaan hyvää.
Kotona oli niin tylsää ja kipeä ja laista olo ettei malttanut tai halunnut syödä mitään.
Tänään oon syöny vaan sellasen pikkasen kissankupillisen verran lanttulaatikkoa ja vähän suklaata. Ja juonut varmaan kahdeksan kannullista makeaa hunajateetä.

Kaapissa ois jugurttia, mutta ei kyllä yhtään huvita mikään maitotuote. Ostin ne jugurtitki vaan niiden purkkien vuoks, et saa vesivärikuppia ja astetta kovempia (enshätä-)kukkaruukkuja.

Testasin muuten mun kumiankan. Terveisiä tunnin pituisesta kylvystä.

(En osaa pysyä aiheessa. Voitte vaan kuvitella miten rasittavaa mun kanssa on yrittää keskustella. Ks. alla oleva teksti.)

Minäkeskeisen keskustelun tulos

Olin nyt sitten kotona tän päivän niistelemässä ja nukkumassa.
Kuumetta on yrittäny tulla yks vaivanen aste nyt iltaan mennessä.
Rakas Esstra, joka perusti muuten mun innoittamana bloginki, tuli pariks tunniks pitämään seuraa mulle.

Mutta sitten vaikka otsikon aiheeseen:

Välillä ärsyttää että on niin kamala tapa vaan puhua itsestään ja odottaa, että se toinen sit kertoo mun lopetettuani hänen mielipiteensä asiasta tai vastaavasti jotain itsestään ja omasta elämästään.

On näitä yhtä puheliata kavereita kuin minä oon, jotka sit muistaa ja osaa keskeyttää mut ja jutellaan tuntikausia ja samalla tutustutaan vielä paremmin toisiimme ja opitaan ymmärtämään toisiemme ajatusmaailmaa. Ulkopuolisen mielestä keskustelu kuulostaa siltä, että puhuisimme yhtäaikaa toisiemme päälle. Tai kuten isoveljeni joskus tuli esimerkiksi minulle ja toiselle parhaalle ystävälleni hyvin nyrpeästi sanomaan, että moottoriturvat tukkoon kun hän yrittää nukkua.

Sitten on näitä kavereita, joilla ei ole mitään tarvetta kertoa päiväkirjamaisesti toisille asioitaan, vuodattaa tai avautua. Jos niitä harmittaa, ne harmittelee yksinää ja kasaa ne asiat sisälleen ja hautoo niitä kipeesti pitkän aikaan.
Eikä ne uskalla keskeyttää mua ku annan puhetulvan tulla. Kuuntelee vaan.

Loppujen lopuks tilanne kärjistyy siihen, että vaikka muka jutellaan, niin kyseessä on vaan mun monologi aiheesta "minä minä minä", eikä mitään tutustumista tai syvempää ajatustenvaihtoa tapahdu, ja keskustelukumppani alkaa jäädä etäiseksi.

Nyt kun ei ole ääntä, tajuaa taas sen, miten tärkeetä ois olla hiljaa joskus.
Miten tärkeetä ois kuunnella.

Antakaa anteeksi etten osaa aina kuunnella teitä.
Teidänkin pitäisi oppia puhumaan.

Kaikki tarvitsee jonkun, jolle puhua.
Ei oo terveellistä kasata sitä kaikkea sisälleen.

Mä nyt vaan satun olemaan niin nurinkurisen epäsuomalainen, kun suomalaisessa kulttuurissa ei puhuta omista asioista. Mä pystyn puhumaan omista asioistani, koska tiedän miten pahaks se menee jos haudon niitä vuosikaudet sisälläni.

Varsinkin sinä, Derje-rakas, ole kiltti ja puhu.
Ei tarvi ehkä mulle, mut jollekin.
Arvostan sitä, että kuuntelet aina, silloinkin, kun käyn ylikierroksilla ja selitän asioita, jotka ei edes ole kertomisen arvoisia.
Mutta säkin tarvit jonkun, jolle puhua.

Äänetön aivastus

Huh.
Kaikkea sitä ehtii taas tapahtua. On ihan sairaan hienoa että tapahtuu kaikkea elämykseks luokiteltavaa, ja noita elämyksiä tapahtuu nykysin oikeen tiheellä tahdilla. Ehkä osasyynä on sekin, etten koe että oisin elänyt täysillä, ennenkuin tänne muutin, ja sekin, että saan revittyä paljon iloa ja kokemusta pienestäkin asiasta.

Ensinnäkin, ne karaoken mm-kisat.
Mun piti viedä toinen paras kaverini sinne perjantaina ja lauantaina synttärilahjaks sille. Perjantaina sit päädytään sinne messuhallin pihaan ja ihmetellään että onpas todella vähän muuten porukkaa täällä, vaikka muka maailmanmestaruus-tason kisat.
Lahti on mainostanut tosi vähän koko tapahtumaa. Sitten kävellään ovelle, vain tullaksemme käännytetyksi takaisin, koska yrmeä järkkäri hätistää meidät matkoihimme toteamalla, että vaikka meillä on liput, me ei saada tulla sisään, koska "tää on k-18". Illalla katselin sitten kotona netistä, lipuista ja mainoksista, eikä missään lue että k-18. On se niin väärin. Meni sitten viikonlopun suunnitelmat vähän pilalle ja tulinkin kotiin sitten jo lauantaina.
Kun hain pyörääni koulun pihalta, tuli kamala koti-ikävä ja yksinäisyys. Totesin, ettei kukaan ystävistäni ole vapaa tai edes kotona. Poikaystäväni oli keikallaan toisessa kaupungissa. Tän kaupungin paras kaverini vietti rauhassa viikonloppua oman poikaystävänsä kanssa, ja lisäksi oli vielä lauantaina sukujuhlissa. Synkistyin vielä enemmän soittaessani entiselleni, joka totesi vain tylysti että "en mä jaksa sua just nyt". Itkin koko varovasti poljetun ja puoliksi talutetun matkan kotiin ja kotona vielä vähän enemmän. Tunnin itkeskelyn jälkeen silmiin alkoi sattumaan niin paljon, että piti lopettaa ja keksiä muuta tekemistä.


Ja sit keskiviikkona oli ne ekat karatetreenit.
Oli ihan sairaan hienoa! Tosin, olin ollu vähän kipeenä alkuviikosta, ja treeneissä hikoilin kovasti kun oli kumman kuuma (ei kuitenkaan kuumetta) ja keskittyminen kärsi hiukan. Tarttu viikonloppuna kotoa mukaan se vatsatauti. Maanantaina kotiin aikasin ku mantelikala sukelsi katsomaan ulkoilmaa uudemman kerran. Tiistaina ja keskiviikkona makoilin kipeenä kotona. Keskiviikkona kyllä löysin ihanan kirjan, (Juhana Pettersonin "Roolipelimanifestin", jonka olin löytänyt viikonloppuna anttilan alekorista,) ja innostuin roolipelaamisesta taas niin kovasti, että tunsin ihan piristyneeni ja parantuneeni siinä samalla. Siksi uskalsin mennä treeneihin. Onneksi menin, sillä se oli kyllä sellainen kokemus, että hyvä etten jäänyt paitsi.

Treenien jälkeen oma rakas sinivyöni, joka treeneissä oli pistetty opettamaan meitä valkovöitä, käveli kanssani kaupalle. Vieläkin joka kerta kun katson häntä, saan kylmiä, mutta onnellisia väreitä ajatellessani, että seurustelen jonkun niin hyvännäköisen kanssa. Se tuntuu aika uskomattomalta vieläkin, vaikka kohta tässä on puolitoista kuukautta oltu yhdessä. Uskomattomalta ja maagiselta ja suorastaan kohtalokkaan oikealta.


Sitten oli Nightwishin keikka, jonne lähdettiin sitten minä, poikaystäväni ja hänen isosiskonsa poikaystävineen ajamaan lauantaiaamuna puoli kuudelta. Herätys oli neljältä ja alkuperäinen lähtöaika oli viideltä, mutta kesti hiukan kun ei me oikein oltu ihan vireessä heti aamusta. Oltiin sitten porukalla jonottamassa (niiden kolmenkymmen siellä yöpyneen kanssa) aamulla seitsemästä eteenpäin Hartwall Areenan edessä. Mulla ja poikaystävälläni oli oikeastaan istumapaikkaliput, joten meidän ei olisi tarvinut jonottaa, mutta tultiin pitämään seuraa ja fiilistä pystyssä.

Paikat oli sairaan hyvät, vanhempi pari (eli poikaystävän isosisko ja hänen poikaystävänsä) sai hyvän paikan heti edestä, ja meidän istumapaikatkin oli tosi hyvät, vaikka ne olikin toisella puolella katsomoa. Ehdittiin istua kolmen biisin ajan vierekkäin, kunnes sen paikan oikea omistaja tuli, ja kipitin takaisin toiselle puolelle rakennusta.

Lämppärinä toiminut Apocalyptica kuulosti livenä vieläkin paremmalta kuin cdltä, koska sellot kuulostivat selloilta ja ne kuuluivat kunnolla (varsinkin mun paikalle) ja jos multa ei ois mennyt ääni jo ennen keikkaa, oisin varmaan kiljunut keuhkoni konserin aikana ulos. (Tosiaan, heräsin perjantaina niin, että huomasin jo aamulla että ääni kuulostaa siltä, että pitää olla vähän hiljempaa tai ääni katoaa. Höpötin sitten autossa lauantaina ja paikan päällä niin paljon, että ääni meni tosiaan kokonaan just ennenku konsertti alko.)

Ja rakastinko vähän kun Hyrde tuli laulamaan "I don't care"in ja "I'm Not Jesus"ksen Apocalyptican kanssa. <3<3<3 Vähänkö rakastin sitä. <3 Se oli jotenki sellanen hetki et just ja just pysty istumaan paikoillaan siinä ku meinas suorastaan seota onnesta ja rupeta hyppimään ja huutamaan. Tosin ei voinu huutaa ku ei ollu ääntä, joten en noussu seisomaankaa, riehuin vaa istualtaa.

Ja Nightwish, ah, se veti ihan jumalaisesti. Täähän oli mulle eka kunnon keikka ikinä, koska sellasia pieniä nuokun keikkoja ja kesätapahtumia ei voi laskea samaan kategoriaan ja vielä eka kerta Nightwishiä livenä, niin wou.
Rakastuin molempiin bändeihin vielä enemmän kuin ennen, ja siis suorastaan joo ihan rakastuin Nighwishiin.

Pyrotekniikan kuumuus tuntu mun paikalle asti ja mulla meni nokea nenään, sen jälkeen tuli nätti kaunis rauhallinen biisi, niin rupes itkemään sit nenä valuen.

Keikka loppu joskus puolelta yöltä ja oltiin kaikki autossa ihan hiljaa ku päästiin sinne (minä varsinki ku meni ääni), evästettiin ja hehkutettiin hiukan ennenku lähettiin ajamaan kotia kohti. Autossa nukahdin takapenkille poikaystävääni vasten: muistan että viimeksi kun katsoin auton kelloa, se näytti 0:21. Heräsin siihen, että pysähdyttiin matkan varrella lahden abclle tauolle, ja kello oli tasan 01:00. Tuttu paikka ja tutut maisemat jotenkin lohdutti ja helli salaista piilevää koti-ikävää, jonka huomasin silloin vasta.

Tultiin takaisin poikaystävän kotia joskus kahelta yöllä, ja minä painelin pikaisen suihkun kautta nukkumaan, sillä tunsin haisevani kaikille mahdollisille ihmisen eritteille, enimmäkseen hielle, niin etten itsekään enää tuntiin sietänyt hajuani. Koska olin ollut jo perjantain ja lauantain välisen yön siellä yötä, meidän lattialle petaama patjaparisänky oli sopivasti siinä valmiina ja kumpikin vaan läsähti siihen. Todettiin toisillemme hyvät yöt ja nukahdettiin taas kuin virtanappulasta.

Heräsin aamulla (no, aamulla, me nukuttiin yhteen asti päivällä) siihen, että nenä vuoti ja totesin että taisin vielä vähän kylmettää itseäni siinä kun ooteltiin monta tuntia siellä ulkona, ääni oli edelleen kadoksissa ja tiesin saavani niistellä aika paljon päivän mittaan. Avasin silmäni ja kaikki edellämainitut huolet häipyivät heti kun näin poikaystäväni tuhisevan unessa vieressäni. Jotenki se hetki sai mut tajuamaan että teen ihan kaikkeni tän suhteen eteen, koska voisin herätä vaikka koko loppuelämäni tuon ihmisen vierestä.
Se jos mikä tuntu parantavan kaikki edelliset kurjuudet, haavat ja arvet sisälläni.
Tuo maaginen rakkauden voima.

Reissun varjopuoli on se, että menin juomaan normimaitoa ja lupasin sitten, että rupean katsomaan ruokani maitopitoisuuksia tästä lähtien. En laske tätä flunssaa varjopuoleks, se on sivutuote ja oli jo ennen reissua. Ja ääni multa ois mennyt muutenki. :'D

Toivotaan, ettei nouse kuumetta. Ei ole tähän mennessä vielä ollut kuumetta, joten possuflunssaa tää ei ainakaa oo.
Tahtoisin huomenna mennä kouluun ja koulun jälkee illalla toisiin treeneihin.

Tavallaan nyt ois just sopiva aika olla kipeenä, ku lukiojaksolla ei sitä ainakaa uskalla.

Ah, hyvää yötä.

(Unirytmi? Ei mulloo rytmitajua. <3
Perjantai:
Herätys kouluu 6:50,
nukkumaan joskus 00:30 poikaystävän luona.

Lauantai:
Herätys 03:55 poikaystävän kännykästä, 04:05 mun kännykästä,
nukkumaan 02:30 ku tultiin takasin sieltä.

Sunnuntai:
Herättiin ku koirat tuli huoneeseen joskus 12:55,
ja menen nukkumaan tossa kohta, ja kello on nyt 22:02 koska tän kirjottamisessa kesti tunteja kun käy niin hitaalla nyt.

Huomenna herätys taas 6:50 jolloin pitää kattella että onko kuumetta ja että jäänkö kotia lepäilemään. Ei sitä oikein osaa olla sairaana.)

Huh.

Oli ihan jees päivä.
Kävin koulun jälkeen taas Pipan luona hakemassa ne mustikat jotka unohdin eilen.
Nyt on pakkasessa rasiallinen mustikoita, kiitos ystäväni kivojen vanhempien.

Jaa-a.

Viime vuonna kun tulin kolmanneksi siellä koulun toimipisteen sisäisissä karaoke-kisoissa, voitin liput tämän viikonlopun Karaoken MM-kisoihin. :3
Tulee kauheaa häsläystä viikonlopusta, kun on tien päällä sit ku pitää täältä lähteä sitten sinne toiseen kaupunkiin.
Pitää pakata taas kunnon reissureppu, niin että vois vaikka majottautua sillan alle.
Tai no, ei kyllä huvita majoittautua sillan alle ku

Toivottavasti sunnuntaina vois nähdä vilaukselta taas poikaystävää. Tän päivän voimavara olikin se, että sai poikkeuksellisesti nähdä sitä keskellä viikkoa treeneissään.
Ens viikosta lähtien tuleekin sit näkemään sitä kaks kertaa viikossa ainakin, koska oon sit iteki treeneissä.
Ja ensi jakso onkin sitten lukiota, kun on tämä kaksoistutkinto, niin tulee sitten nähtyä sitä varmaan ruokailussa ja välitunneilla ja koulun alussa ja lopussa. Toivottavasti. :3

Niin joo, siitä voimavarasta sen verran, että tarvitsin sitä todella, koska opettaja tuli katsomaan mitä olen tehnyt ja totesi että 'tee kaikki uusiks mitä oot tän jakson aikana tehnyt'. Kolmannen kerran jakson aikana työmotivaatio romahti.
Eikä tätä jaksoa ole enää ku 16 työpäivää jäljellä.

Syyslomaan on muuten aikaa enää 27 työpäivää. Ihan by the way.

Asenteenmuutos

On se jännä miten ennen inhosin siivoomista.
Tai siis, jos huone oli ihan sikin sokin tarpeeks pahasti, ni siivosin sen sitte. Ja aina iltasin ainaki sen verran siivosin, että kasasin nurkkiin tavarat niin että pääsi vielä kulkemaan ihan hyvin huoneessa.

Koskaan en oo oikeen ollu niin sotkunen että ois joutunu raivaamaan pieniä polkuja ympäri huonetta, koska lattia on niin täynnä tavaraa.
(Paitsi ehkä joskus ihan pienenä, mut kyllä mä neki sit käskystä siivosin pois.)

Sitte sitä alko pitämään vähän enemmän huolta et paikat on siistinä ku tuli teini-ikään. Viihty iteki paremmin siellä siistissä huoneessa.
Ja sit ku oli sen kerran saanu taas siistiks, ni sit oppi jo laittamaan tavaroita takas oikeille paikoilleen kun ei enää tarvinut niitä.

Nyt täällä yksin asuessa huomasin äsken, että imuroin muuten ihan tylsyyden poistamiseksi. Nysväsin ton rönsyliljani luona ja nypin kuivuneita lehtiä pois, napsin poikasia vesilasiin kasvattamaan juuria.
Kohta varmaan tiskaan astiat, koska en eilen jaksanut toista kertaa tiskata. (Tosiaan, tiskaan tunnollisesti kaksi kertaa päivässä. :O Kotona en niin hirveästi viitsinyt tänä kesänä tiskailla, koska tiesin että sitä tulee olemaan kyllästymiseen asti täällä sit. Tässä tekosyyni, nielettekö sen? :D)

On se jännä miten asenteet tollee muuttuu.

OLI IHAN SAIRAAN KIVA PÄIVÄ

OLIKS SULLA HYVÄ PÄIVÄ?
MULLA OLI HYVÄ PÄIVÄ. <3<3<3

Menin Pipalle tänää koulun jälkee et saisin ne mustikat mistä ollaa monta päivää puhuttu.

Sit menin kattoo niiden treenejä ja ^__________^
Olin ihan kikseissäni siellä ja istua jäpitin ihan tönkkönä ja seurasin kaikkea mitä opetetaa ja koitin oppia niitä jo nyt. Harmitti ettei uskaltanu kokeilla niit siinä ku kuitenki ne ois kattellu et mitä se riehuu siin. Ehkä sit ens viikolla. On ihan sairaasti enemmän motivaatiota nyt!

Tätä onki jo ootettu jostai ala-asteelta asti et voiku pääsis joskus harrastaa jotain itsepuolustuslajia.

Seurasin niin vakavan näkösenä et tajusin jonkun random häiriön jälkee et olin keskittyny niin kovasti, että olin unohtanu et ees tunsin ketää sieltä. :'D Ja se on aika hyvin ku siel kuitenki on (kolmas) paras ystävä ja poikaystävä et nii.

Selitin sit mesessäkin hienosti kaverille (nyt kun olen kovin innoissani) että:
Nelyan says:
koska kaikki ihmissudet jätetään salin ulkopuolelle.
Nelyan says:
*ihmissuhteet vaikka :'D


Sit Pipa tuli tänne ja kokkasin sille hienoa ruokaa :3 Tais tykätä.
Sit naureskeltiin kaikelle.
Tyyliin sille et kaadoin mehua sit kannusta omaan lasiini, ja sen kannun reunaan jäi yks pisara jota rupesin sitte lirkuttelemaan että:
"Tules nyt siitä, tuletuletule!"
Pipa katto mua pitkään ihan vakavana.
Totesin sille sit haikeesti ulos kattellen et
"Mä oon vähän yksinäinen" ihan pokalla naamalla.
Hetki me kumpiki oltii hiljaa ja räjähdettii sit nauramaan.


Ku oltii siitä sit vähän toettu ja pyyhittii naurunkyyneliä, Pipaki ehti jatkaa syömistään ja minä sit totesin siin et:
"Oli kyllä ihan harvinaisen hyvä. Vedin ihan pokalla kunnes repesin."
Ja hajottiin taas. Pipa-raasu meinas vetää ruokaa henkitorveensa ku ei viittiny nenäänsä :'D

Että "vedin ihan pokalla kunnes repesin" nii.

Huomattii muute sit meillä et me unohettii sitte ne mustikat.
No, joku toinen päivä sit uusiks. :'D

5 kk sitten - ja nyt

Totesin tässä että päivitin blogiani viimeksi melkein viisi kuukautta sitten.

No, tärkeintä mitä tässä väliss on tapahtunut on se, että olen nyt asunut jo peräti 10 päivää omillani opiskelukaupungissani. (Teen seuraavaksi muuttopostauksen.) Koulut jatkuvat ja niitäkin on jo viikko ollut. Tänä vuonna olenkin sitten myös lukion puolella Wanha, että wanhojen tanssipariakin etsin. Harmi vain, että tuo täältä löytämäni rakas poikaystäväni on jo viime lukuvuoden puolella lupautunut toisen pariksi.

Viihdyn täällä todella hyvin.
Mitä nyt muutamia haittapuolia on ilmennyt tässä asunnossa, sellaisia pieniä kuten että uunin ritilä on liian pieni (ja pudotti mustikkapiirakkani uunin pohjalle peräti kaksi kertaa) tai että suihkupään varsi halkesi ja alkoi suihkuttamaan vettä myös sivulle. Tai että kylppärissä ei ole lainkaan pyyhenaulakkoa tai että ovisilmä on vähän vaarallinen tai että uunin lamppu on palanut tai että ammeeseen tuotu tulppa on liian pieni (Ei ole todellista :'D).

Olen niin menevä nykyisin, että en malta oikein olla koneella enää. Hyvästi päiväkausien dataamiset! (No, hetkeksi ainakin. Katsotaan sitten uudestaan kun on kylmempää.) En oikein edes ole kotona, ellei joku kaveri ole täällä. Muuten pyörin kaupungilla tutustumassa paikkoihin, käyn pyöräilemässä, ulkoilemassa, kaupassa tai kavereilla.

Enkä ole vielä edes käynyt kertaakaan takapihallani! En edes tiedä mitä siellä on. Siellä näkyi olevan ainakin naapuritalon pihalla pyykinkuivausteline ja sen takana metsää, mutten ole varma mitä tämän kerrostalon takana on. Täytyy käydä vilkaisemassa.

Yksinasuminen on tuonut mukanaan myös velvollisuuksia ja siivousvietin. Pitää vaivata päivittäin päätään sillä, että mitä sitä tänään söisi, ja tiskejäkään ei pitäisi antaa kertyä liikaa tai niitä ei pese koskaan. Eikä ole kivaa kun lattialla on hiekkaa, hiuksia ja pölynakkuloita, joten täytyy imuroida. Imuroimisestakin on tullut ihan siedettävää, vaikka pitää siivota koko talo. Se vaan on vähemmän kuin edellisessä asunnossani. Kotityöt on kans yks syy, miksei jaksa istua koneella.

Lisäks se koneellla istuminen silloin oli jotenkin niin turhaa. Tavallaan halusin jo silloin eroon siitä. Nyt sentään teen hyödyllisiä juttuja koneella: tarkastan asioita netistä tai maksan laskuja tai vastaan netin kautta tekstiviesteihini. Ja tietenkin pidän yhteyttä veljiini ja äitiini. Tää sisarusjuttu on aika hurjaa, sekin alkanut kunnolla vasta nyt tänä kesänä.

Asunnossani leviää nyt uuniriisipuuron tuoksu, jonka kanssa kyllä sain etusormen rystyseeni hienon pienen palovamman. Onneksi ostin kanelia tänään. Ja onneksi yksi tuparivieraistani toi tuparilahjaksi (kahden suuren kupin, teepaketin ja marjamehupullon lisäksi) purkin vadelmahilloa!

Näihin näkymiin tältä erää.

Koulussa

Meillä on videotekniikan perusteita nyt.
Ruokailusta ei ole palautunut kuin kourallinen oppilaita.

Kaksi niistä soittaa kilpaa musiikkia, ja tosi kovalla.

Lukiojaksolla olin odottanut amikseen palaamista. Nyt en enää tiedä. Ruoka on ollut täällä melkein samantasoista kuin lukiolla, eli ei tee paljon mieli syödä mitään.

Jotenkin halju olo. Lukiossa ehti tulla jo omasta ryhmästä pieni tiivis ryhmä jonka kanssa me oltiin siellä. Oli kavereita "luokalla". Ja välitunneilla oli lisää kavereita, kaveriporukka johon olin tutustunut kaverin kautta. Meidän amisryhmäläisten kanssa hädin tuskin edes puhuin, vaikka kaksi kuukautta oltiinkin lukiolla.

(Tähän asti ehdin kirjoittamaan tunnilla, jatkan tätä nyt kotona.)

Tuntuu, että olisin suututtanut puolet ja lopuista kukaan ei uskalla tulla puhumaan mulle, koska pelkää saavansa muiden vihat päällensä.
Ja osa vierastaa mua muuten vaan.

Ja koska on kylmä, en halua edes mennä ulos tupakoitsijoiden seuraksi. Tai tupakoitsijoiden seuralaisten seuraksi (niitäkin on).
Tosin - no, paljon seuraa niistäkin tän astman kanssa.

Sit ne kaverit amikselta, niitä ei oikein nää kun meidän ryhmällä on tauot silloin, kun muilla ei ole. Ja lisäks monet niistä kavereista on toisessa rakennuksessa pihan poikki, eikä meillä oo mitään tunteja siellä, että jos tauko sattuu olemaan samaan aikaan, menee vartista viis minuuttia siihen et kipittää pihan poikki ja etsii sen toisen käsiinsä. Ja no, pari niistä asuu siellä peräkylillä ja vain pari hassua täällä meilläpäin, joten niitä ei näe muualla kuin koulussa.

Ens vuonna meidänkin puoli, ja kaikki muutkin amisryhmät siirretään sinne toisen rakennuksen puolelle, kunhan sen puolen remppa on ohi. Sittenpähän ainakin näkee kavereita. Tosin me ollaan ehkä kuuleman mukaan ens vuonna vain kaks jaksoa koulussa, mikä ei oo yhtään kivaa sit. Ellei käy niin kuin huhut kertoo ja meidän rakennuksen valtaa kai lukio.


En tykkää editoida videoihin ääniä.
Jotenkin kai äänitän aina ääniklipit liian hiljaisiksi ja sitten joudun koneella nostamaan volyymiä ja tulee kamalat kohinat. Sitten kun teen kuulokkeet päässä työtä, ja tein tällä kertaa kerrankin muka oikein kovaäänisen työn, opettaja sanoo, että meeppäs äänittämään uudestaan, ei näitä kuule.

Oon aina suojellut kuuloani ja kuunnellut hiljaa musiikkia, jopa silloin, kun ei ole kuulokkeita päässä. Kuuntelen mp3-soitintakin ykkösellä. Bussissa ehkä kolmosella jos on hälyä. Yöllä ja kotona ykkönenkin tuntuu liian kovalta.

Tämä taso on usein liian hiljainen muille.

Noh, menin sitten äänittämään ja nakitin kaksi ryhmäläistä mukaani puhumaan. Tällä välin muu luokka pääsee koulusta. Kaikki meilläpäin asuvat rynnistivät kohti linkkuasemaa ja ehtivät varttia vaille lähtevään linkkuun, ja koska en ole ilmeisesti kunnolla puheväleissä kenenkään paikallaolijan kanssa, kukaan ei jäänyt odottamaan. (Tänään meikäläisiä oli kylläkin kolme pois ja meitä on 6 yhteensä.)

Minä saan äänityksen valmiiksi. Menen ja siirrän koneelle äänet, lisään projektiin, laitan valmiiksi huomisen editointia varten, tallennan, sammutan koneen ja huoneen valot, sillä olen viimeinen luokassa, ja vien kameran alakertaan opettajalle.
Ehdin seuraavaan linkkuun mainiosti. Palelin pihalla paikallani kymmenen minuuttia ja menin sitten vartin yli linkkuun.

Asiaa (eikä tätä metrimerkintää, anteeksi nyt vaan) ei muuten helpottanut se, että siitä lähtien kun kävin syömässä, vatsaan sattui. Viimeksikin labrassa otettiin väärä koe. Tai no, oikea koe sinänsä, mutta kun se tehtiin jo kolme käyntiä sitten. Ja nyt pitäisi jotenkin saada lääkäri, joka määräisi ne oikeat kokeet, joihin mennä.

Toivottavasti tämä ainainen vatsanväänne ruokailun jälkeen ei johdu viljoista. :/ Äitini blogia lukevat varmaan tietävätkin, että äidillä on crohn ja keliakia.

Mutta tähän päättyy tämän päivän vuodatus tällä kertaa.

Mikä meitä vaivaa?

Luin tänään kolme uutisotsikkoa.


Koulupojat hakkasivat 10-vuotiaan
Koulupojat tuuppasivat 12-vuotiaan ojaan
Nuorten raju juominen yleistynyt



Tuli ihan paha olo. Suorastaan ihan raivo kuohuu sisällä. Tahtoisin tehdä asialle jotain, mutta en tiedä mitä voisin tehdä.

Mikä meitä vaivaa?

Minusta tuntuu, ettei enää ketkään vanhemmat katso lastensa perään sen jälkeen, kun he menevät kouluun.
Antavat katsoa telkasta mitä haluavat ja tehdä mitä lystäävät.

Ei alle 15-vuotiaan tarvitse katsoa niitä ohjelmia, jotka tulevat yhdeksän jälkeen. Ei sen ikäinen tarvitse veristä mättöä tai mieletöntä lisääntymistä. Niitä asioita ehtii myöhemminkin.
Kyllä se vähän harmitti silloin minuakin, kun "kaikki kaveritki" sai katsoa, mutta niillä kavereilla ei ollutkaan vanhemmat muutenkaan oikein vanhempia. Minusta oli todella hyvä että oli jotain rajaa, tämän ikäisenä tajuaa jo erottaa näkemänsä todellisuudesta.

Ei sen ikäisen, eikä muutenkaan alle täysi-ikäisen kuulu juoda räkäkännejä joka viikonloppu tai polttaa askia päivässä. Niitä asioita ehtii ihan hyvin sitten "aikuisena".

Nuorille pitäisi keksiä ehdottomasti jotain muuta tekemistä kuin jatkuva väkivaltaviihde, dokaaminen tai tupakanpoltto. Muuta tekemistä ei harvojen urheiluharrastuksien lisäksi tunnu löytyvän.
Eikä kaikilla vanhemmilla ole edes varaa kustantaa lapsilleen urheiluharrastuksia.

Vanhemmat, olkaa kilttejä ja katsokaa lastenne perään.
Oikeasti.

Tiedättekö te edes, miten lastenne koulupäivä on mennyt? Kiusataanko häntä? Eikö hän kuulu mihinkään joukkoon koulussa?
Tiedättekö mihin lapsenne menevät iltaisin tai viikonloppuisin?
Missä seurassa ne liikkuvat?

Niin kauan kuin he asuvat kotona, kunnes he ovat täysi-ikäisiä, niin kauan vanhempien tulisi katsoa edes jollain tavoin lastensa perään.

Vaikka murrosikäinen nuori kapinoi ja erkautuu vanhemmistaan, ei se tarkoita sitä, että nuori olisi omillaan siitä hetkestä lähtien, kuin alivuokralainen, jolle sattuu olemaan sukua.