Kaikkea sitä ehtii taas tapahtua. On ihan sairaan hienoa että tapahtuu kaikkea elämykseks luokiteltavaa, ja noita elämyksiä tapahtuu nykysin oikeen tiheellä tahdilla. Ehkä osasyynä on sekin, etten koe että oisin elänyt täysillä, ennenkuin tänne muutin, ja sekin, että saan revittyä paljon iloa ja kokemusta pienestäkin asiasta.
Ensinnäkin, ne karaoken mm-kisat.
Mun piti viedä toinen paras kaverini sinne perjantaina ja lauantaina synttärilahjaks sille. Perjantaina sit päädytään sinne messuhallin pihaan ja ihmetellään että onpas todella vähän muuten porukkaa täällä, vaikka muka maailmanmestaruus-tason kisat.
Lahti on mainostanut tosi vähän koko tapahtumaa. Sitten kävellään ovelle, vain tullaksemme käännytetyksi takaisin, koska yrmeä järkkäri hätistää meidät matkoihimme toteamalla, että vaikka meillä on liput, me ei saada tulla sisään, koska "tää on k-18". Illalla katselin sitten kotona netistä, lipuista ja mainoksista, eikä missään lue että k-18. On se niin väärin. Meni sitten viikonlopun suunnitelmat vähän pilalle ja tulinkin kotiin sitten jo lauantaina.
Kun hain pyörääni koulun pihalta, tuli kamala koti-ikävä ja yksinäisyys. Totesin, ettei kukaan ystävistäni ole vapaa tai edes kotona. Poikaystäväni oli keikallaan toisessa kaupungissa. Tän kaupungin paras kaverini vietti rauhassa viikonloppua oman poikaystävänsä kanssa, ja lisäksi oli vielä lauantaina sukujuhlissa. Synkistyin vielä enemmän soittaessani entiselleni, joka totesi vain tylysti että "en mä jaksa sua just nyt". Itkin koko varovasti poljetun ja puoliksi talutetun matkan kotiin ja kotona vielä vähän enemmän. Tunnin itkeskelyn jälkeen silmiin alkoi sattumaan niin paljon, että piti lopettaa ja keksiä muuta tekemistä.
Ja sit keskiviikkona oli ne ekat karatetreenit.
Oli ihan sairaan hienoa! Tosin, olin ollu vähän kipeenä alkuviikosta, ja treeneissä hikoilin kovasti kun oli kumman kuuma (ei kuitenkaan kuumetta) ja keskittyminen kärsi hiukan. Tarttu viikonloppuna kotoa mukaan se vatsatauti. Maanantaina kotiin aikasin ku mantelikala sukelsi katsomaan ulkoilmaa uudemman kerran. Tiistaina ja keskiviikkona makoilin kipeenä kotona. Keskiviikkona kyllä löysin ihanan kirjan, (Juhana Pettersonin "Roolipelimanifestin", jonka olin löytänyt viikonloppuna anttilan alekorista,) ja innostuin roolipelaamisesta taas niin kovasti, että tunsin ihan piristyneeni ja parantuneeni siinä samalla. Siksi uskalsin mennä treeneihin. Onneksi menin, sillä se oli kyllä sellainen kokemus, että hyvä etten jäänyt paitsi.
Treenien jälkeen oma rakas sinivyöni, joka treeneissä oli pistetty opettamaan meitä valkovöitä, käveli kanssani kaupalle. Vieläkin joka kerta kun katson häntä, saan kylmiä, mutta onnellisia väreitä ajatellessani, että seurustelen jonkun niin hyvännäköisen kanssa. Se tuntuu aika uskomattomalta vieläkin, vaikka kohta tässä on puolitoista kuukautta oltu yhdessä. Uskomattomalta ja maagiselta ja suorastaan kohtalokkaan oikealta.
Sitten oli Nightwishin keikka, jonne lähdettiin sitten minä, poikaystäväni ja hänen isosiskonsa poikaystävineen ajamaan lauantaiaamuna puoli kuudelta. Herätys oli neljältä ja alkuperäinen lähtöaika oli viideltä, mutta kesti hiukan kun ei me oikein oltu ihan vireessä heti aamusta. Oltiin sitten porukalla jonottamassa (niiden kolmenkymmen siellä yöpyneen kanssa) aamulla seitsemästä eteenpäin Hartwall Areenan edessä. Mulla ja poikaystävälläni oli oikeastaan istumapaikkaliput, joten meidän ei olisi tarvinut jonottaa, mutta tultiin pitämään seuraa ja fiilistä pystyssä.
Paikat oli sairaan hyvät, vanhempi pari (eli poikaystävän isosisko ja hänen poikaystävänsä) sai hyvän paikan heti edestä, ja meidän istumapaikatkin oli tosi hyvät, vaikka ne olikin toisella puolella katsomoa. Ehdittiin istua kolmen biisin ajan vierekkäin, kunnes sen paikan oikea omistaja tuli, ja kipitin takaisin toiselle puolelle rakennusta.
Lämppärinä toiminut Apocalyptica kuulosti livenä vieläkin paremmalta kuin cdltä, koska sellot kuulostivat selloilta ja ne kuuluivat kunnolla (varsinkin mun paikalle) ja jos multa ei ois mennyt ääni jo ennen keikkaa, oisin varmaan kiljunut keuhkoni konserin aikana ulos. (Tosiaan, heräsin perjantaina niin, että huomasin jo aamulla että ääni kuulostaa siltä, että pitää olla vähän hiljempaa tai ääni katoaa. Höpötin sitten autossa lauantaina ja paikan päällä niin paljon, että ääni meni tosiaan kokonaan just ennenku konsertti alko.)
Ja rakastinko vähän kun Hyrde tuli laulamaan "I don't care"in ja "I'm Not Jesus"ksen Apocalyptican kanssa. <3<3<3 Vähänkö rakastin sitä. <3 Se oli jotenki sellanen hetki et just ja just pysty istumaan paikoillaan siinä ku meinas suorastaan seota onnesta ja rupeta hyppimään ja huutamaan. Tosin ei voinu huutaa ku ei ollu ääntä, joten en noussu seisomaankaa, riehuin vaa istualtaa.
Ja Nightwish, ah, se veti ihan jumalaisesti. Täähän oli mulle eka kunnon keikka ikinä, koska sellasia pieniä nuokun keikkoja ja kesätapahtumia ei voi laskea samaan kategoriaan ja vielä eka kerta Nightwishiä livenä, niin wou.
Rakastuin molempiin bändeihin vielä enemmän kuin ennen, ja siis suorastaan joo ihan rakastuin Nighwishiin.
Pyrotekniikan kuumuus tuntu mun paikalle asti ja mulla meni nokea nenään, sen jälkeen tuli nätti kaunis rauhallinen biisi, niin rupes itkemään sit nenä valuen.
Keikka loppu joskus puolelta yöltä ja oltiin kaikki autossa ihan hiljaa ku päästiin sinne (minä varsinki ku meni ääni), evästettiin ja hehkutettiin hiukan ennenku lähettiin ajamaan kotia kohti. Autossa nukahdin takapenkille poikaystävääni vasten: muistan että viimeksi kun katsoin auton kelloa, se näytti 0:21. Heräsin siihen, että pysähdyttiin matkan varrella lahden abclle tauolle, ja kello oli tasan 01:00. Tuttu paikka ja tutut maisemat jotenkin lohdutti ja helli salaista piilevää koti-ikävää, jonka huomasin silloin vasta.
Tultiin takaisin poikaystävän kotia joskus kahelta yöllä, ja minä painelin pikaisen suihkun kautta nukkumaan, sillä tunsin haisevani kaikille mahdollisille ihmisen eritteille, enimmäkseen hielle, niin etten itsekään enää tuntiin sietänyt hajuani. Koska olin ollut jo perjantain ja lauantain välisen yön siellä yötä, meidän lattialle petaama patjaparisänky oli sopivasti siinä valmiina ja kumpikin vaan läsähti siihen. Todettiin toisillemme hyvät yöt ja nukahdettiin taas kuin virtanappulasta.
Heräsin aamulla (no, aamulla, me nukuttiin yhteen asti päivällä) siihen, että nenä vuoti ja totesin että taisin vielä vähän kylmettää itseäni siinä kun ooteltiin monta tuntia siellä ulkona, ääni oli edelleen kadoksissa ja tiesin saavani niistellä aika paljon päivän mittaan. Avasin silmäni ja kaikki edellämainitut huolet häipyivät heti kun näin poikaystäväni tuhisevan unessa vieressäni. Jotenki se hetki sai mut tajuamaan että teen ihan kaikkeni tän suhteen eteen, koska voisin herätä vaikka koko loppuelämäni tuon ihmisen vierestä.
Se jos mikä tuntu parantavan kaikki edelliset kurjuudet, haavat ja arvet sisälläni.
Tuo maaginen rakkauden voima.
Reissun varjopuoli on se, että menin juomaan normimaitoa ja lupasin sitten, että rupean katsomaan ruokani maitopitoisuuksia tästä lähtien. En laske tätä flunssaa varjopuoleks, se on sivutuote ja oli jo ennen reissua. Ja ääni multa ois mennyt muutenki. :'D
Toivotaan, ettei nouse kuumetta. Ei ole tähän mennessä vielä ollut kuumetta, joten possuflunssaa tää ei ainakaa oo.
Tahtoisin huomenna mennä kouluun ja koulun jälkee illalla toisiin treeneihin.
Tavallaan nyt ois just sopiva aika olla kipeenä, ku lukiojaksolla ei sitä ainakaa uskalla.
Ah, hyvää yötä.
1 kommentti:
Oi raksu! <3
Lähetä kommentti