Jalat alta

Perjantaina lähti aamulla jalat alta.

Ensimmäinen muistikuva oli että kävelin ovelle ja kurotin kohti kahvaa avatakseni oven.
Seuraavassa muistikuvassa katsoin kattoa selälläni lattialla.


En ole vielä koskaan ennen pyörtynyt. Tai en tiedä oliko tämäkään kunnollinen pyörtyminen, koska tunsin kaiken mentyä pimeäksi miten lysähdin maahan. Tosin se tuntui hiukan epätodelliselta.

Aika kovaa kai sitten lysähdin, sillä häntäluuni on ollut koko viikonlopun kipeä.

Kävin tänään terveydenhoitajaa jututtamassa tästä.
Nyt sitten tiedetään mistä se johtui: alhaisesta verenpaineesta.

Ja ensiapuna kulkee repun taskussa aski salmiakkeja.

Jellonakuningas

"Mitä sä haluut? Pukeudun naiseks ja heitetään hulaa?"
Ja mitä kävikään? ; )

Päätin noita SinäTuubin videoita katsellessa että taidan etsiä käsiini Leijonakuningas kakkosen ja järjestää itsekseni maratonin ja katsoa kaikki omassa järjestyksessäni.
Se menee näin:
Leijonakuningas 1
Leijonakuningas 3 (jossain 1½ ja niin sen pitäisikin olla)
Leijonakuningas 2


Tässä vähän lisää linkkejä aiheeseen:
Scar laulaa "Vallan saan". Nauroin ääneen Banzain ja Scarin keskustelulle. "Vallan hauskaa."
Kannattaa ottaa sivusta sanat siihen viereen seurattavaksi.

Leijonakuningas 3:sesta tanssipätkiä.

Ja tässä meillä on KOOKOSPÄHKINÖITÄ.

Ja tämän kohdan alku herättää minussa pelontunteita. Loppu saa minut aina itkemään. Tälläkin kerralla.

*lähtee paikalta laulellen:*
"Viidakossa, Näin viidakossa, nukkuu leijona..."

Maanantai

"Maanantai, taas saapuu aivan liian aikaisin kai."
Meidän luokka tuota kerran lauleskeli seitsemännellä koko luokan musiikissa. Ja minä en ollut enkä ole vieläkään sitä kuullut. Ja siitä on silti jäänyt päähäni tuo kohta.

Ehkä se on sellaista Karvisesta ja muustakin imeytynyttä maanantai-inhoa.
Kukapa pitäisi maanantaista?

Tai no, taidan tuntea kylläkin pari jotka ovat iloisia koulun alkamisesta. Maanantaista.



Mutta tästä maanantaista en ainakaan pidä.

Koulupäivä meni kyllä mainiosti, kotiinkin pääsin ihmisten aikoihin. (Mitä nyt bussista vähän myöhästelin.)

Mutta en ehtinyt nähdä sitä ainoaa aamupiirrettyäni, jota oisin seurannut. : <

*Menee tekemään läksyjään.*

Viikoissa pitäisi olla enemmän sunnuntai-päiviä.

Leikkimökin kokoinen koira

Vastaani käveli tänään koira.
Se oli suuri koira.
Se oli leikkimökin kokoinen koira.

Sillä oli suuret ja paksut jalat, jotka olivat harmaat kuin kivi ja se asteli niillä raskaasti eteenpäin. Jokaisella askeleella kuului kivinen tömähdys asfalttia vasten. Näytti kuin leikkimökki olisi kävellyt kivijaloillaan kun leikkimökin kokoinen koira käveli.

Sen turkki oli punainen ja ruskea ja pitkä.
Sen silmiä ei nähnyt turkista muodostuneen otsatukan takaa ja näytti kuin punaisen värisen leikkimökin kokoisella koiralla olisi ollut ruskeat ikkunaverhot silmiensä edessä.

Sitten koira käveli ohitseni.
Se oli hyvin suuri koira.
Se oli leikkimökin kokoinen koira ja se käveli nurmikolle ja asettui siihen makaamaan.

Pienet lapset juoksivat sen luokse ja alkoivat leikkiä kotia leikkimökin näköisen ja kokoisen koiran kanssa.

Mies ja Kissa

Olipa kerran mies. Mies ei ollut kovinkaan pitkä, sopivan pituinen vain, mutta hänellä oli pitkät jalat.

Hän asui pienessä talossa, jossa oli kaksi huonetta ja vessa.
Talon katto ei ollut kovin korkealla, jotenka talo oli matala.
Kun astui sisään, näki vastapäisellä seinällä ikkunan.
Vessa ja toinen, pienempi huone olivat vierekkäin toisella sivulla.

Miehen lempihuvia oli astua sisään taloonsa,
kengät jalassa,
kulkea poikki pienen huoneen ja astua ikkunasta ulos.
Sitten hän kiersi talon ja käveli uudelleen sisään.

Eräänä päivänä kissa käveli sisään taloon samaan aikaan kun mies astui sisään. Kissa katseli pitkän aikaa miestä, joka käveli läpi talonsa, astui ikkunasta pihalle ja tuli kohta taas ovesta sisään.

Mies ei huomannut kissaa, sillä hänellä oli niin hauskaa kävellä talonsa lävitse. Ja niin hauskaa hänellä oli, että hän asteli taloa ympäri yöhön asti.

Kun mies viimein väsähti ja oikaisi sohvalle, nostaen ensin toisen pitkän jalkansa sohvan käsinojalle, sitten toisen pitkän jalkansa sen viereen ja nukahti,
kengät jalassa,
kissa tassutteli ikkunalle ja löi sen tassullaan kiinni.


Herättyään mies lähti kävelemään jälleen kerran kohti ikkunaa astuakseen siitä ulos. Mutta ikkuna olikin kiinni ja miehen kenkä pysähtyi kesken askeleen vasten ikkunalasia.

Mies laski jalkansa hämillään alas ja jäi seisomaan ikkunan ääreen.
Hän katseli pitkään ikkunasta ulos kuin olisi tajunnut nyt vasta, mihin tarkoitukseen ikkunat oikein olivat.

Sitten kissa naukaisi hänen jalkojensa juuressa ja mies siirsi katseensa siihen. Hän katseli pitkään kissaa ja kumartui sitten silittämään sitä.

Siitä päivästä lähtien mies ei enää astellut talonsa läpi,
kengät jalassa,
ikkunasta ulos,
vaan käytti aina ovea mennäkseen ulos ja tullakseen sisään.

"Minä, Kuu ja Tähdet."

Blogini nimi tuli eräästä ajatuksesta tässä muutama päivä sitten.
Ja sen jälkeisestä keskustelusta parhaan ystäväni kanssa, joka meni suunnilleen näin:

Minä: "Kävin äsken katolla."
Hän: "Varmaan hienon näköistä siellä."
Minä: "Sun pitää tulla mun mukaan joskus."
Minä: "Minä, tähdet ja kuu oltiin kaikki jotenkin sumuverhon päässä toisistamme ja kaikki hyvin yksinäisiä. Yksinäisyydessään surullisia. "


Tähän vaikuttimena saattoi olla myös uuden äidinkielenopettajamme tunnilla soittama Tuomari Nurmion "Kurjuuden kuningas", jossa lauletaan "sä olet yksin yksinäinen, mä olen yksin yksinäinen, mä olen onnen kerjäläinen, kurjuuden kuningas...".


Oisin ottanut kuvia sumuisesta kuusta, mutta peritty kameranrääpäleeni söi samantien ulkona sisäänlaittamani patterit käynnistäessään itseään. Taisivat olla jo muutenkin lopussa.

Kirpeässä pakkasessa en viitsinyt enää uudelleen lähteä raahaamaan kameranjalkaa alas, vaihtamaan pattereita jo toistamiseen ja tulemaan takaisin ulos.

Ensimmäiset sanat

Nyt tuntui että oli aika hankkia oma blogi, alkaa kirjoittelemaan siihen ja mikä tärkeintä, opetella sen salasana niin, että sen muistaa seuraavallakin viikolla.

Olen siis Nunnukka, jota voi myös kutsua A:ksi. A:n jälkeen voi lisätä monia loppuliitteitä; kuten A-chan, A-san tai vaikka A-härpäke. (Vaikka A on ensimmäinen aakkonen, minulla ei ole mitään paremmuuskompleksia. Se sattuu olemaan myös kovin mukava kirjain.)

Enkä jaksa nyt kertoa millainen olen. Saatte sen huomata ajan myötä. Tai sitten ette.
Jotkut ovat ehkä jo kuulleet kuvistani ja jutuistani aiemmin Hallatar-äitini blogista.




On liian paljon sanottavaa ja silti olen liian laiska kirjoittamaan sen kaiken.



Ps. Ensimmäiset sanani eivät olleet, kuten yleisesti kuullaan kerrottavan; "äiti älä laula".